Kännykkä kourassa luontoon?
Vieraskynä
Minna Santaoja
Yliopistotutkija, Lapin yliopisto, Arktinen keskus
Digitaaliset teknologiat, kuten älypuhelimet sovelluksineen, ovat läpäisevästi läsnä arjessa. Luontosuhteisiin ja luonnossa liikkumiseen digiteknologiat ovat tuoneet uusia mahdollisuuksia, mutta myös häiriötekijöitä. Kovaääninen puhelimessa puhuminen, musiikin kuuntelu tai selfie-poseeraaminen saattavat ärsyttää muita luonnossa liikkujia.
Tutkimme Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessori Taru Peltolan kanssa, miten luonnossa liikkujat kokevat digilaitteet ja miten teknologia on vaikuttanut luontoharrastuksiin. Aineistona käytimme luonnossa liikkujien kirjoituksia teknologian käytöstään.
Vastausten perusteella merkittävin vaikutus on ollut kännykkäkameroiden kehityksellä. Moni on luopunut painavista järjestelmäkameroista ja valokuvaus on innostanut suuret joukot luontoharrastusten pariin. Jos kuvauksessa aluksi painottuukin estetiikka, saattaa valokuvaus innostaa tutustumaan luontoon tarkemmin. Lajintunnistusapua on tarjolla sosiaalisen median suosituissa ryhmissä.
Aineistomme perusteella toinen luontoharrastuksiin merkittävästi vaikuttanut teknologia ovatkin eri sosiaalisen median alustat. Vaikka netin keskustelukulttuurin ongelmat ilmenevät myös luontoryhmissä, näkivät useimmat somen vaikuttaneen luontoharrastukseensa myönteisesti. Sosiaalinen media mahdollistaa luonnosta oppimisen ja oman virtuaalisen heimon löytymisen.
Monet vastaajat, erityisesti naiset, nostivat esiin kännykän merkityksen turvallisuuden näkökulmasta. Karttasovellukset auttavat suunnistamaan ja hädän tullen erämaahan eksynyt voidaan paikantaa puhelimen avulla. Kaikki eivät mielellään turvaa digilaitteisiin – akku saattaa loppua tai retki suuntautua verkon kantaman ulkopuolelle. Osa vastaajista pitikin paperikarttaa yhä ylivertaisena.
Tutkimuksessa on esitetty teknologian sekä lähentävän että loitontavan ihmisiä luonnosta. Esimerkiksi pesäkamerat mahdollistavat viihteellisen luonnon tarkkailun, jossa tarkkailtavan suostumusta ei kysytä. Laji saattaa pelkistyä havaintopisteeksi kartalle. Monet vastaajat korostivat luonnontuntemuksen kehollisuutta ja moniaistisuutta. Tällaisessa luonnon havainnoinnissa teknologia on häiriötekijä.
Mikä luontokulttuuri?
Tutkimuksemme vastaajat tekivät eroa elämyshakuisen ja tietopainotteisen luontoharrastuksen välillä. Esimerkiksi elämyksellistä valokuvausta arvotettiin alkuvaiheen luontoharrastukseksi. Lajintunnistukseen painottuvassa harrastuksessa teknologia voi olla välttämätön apu esimerkiksi havaintojen kirjaamiseksi.
Minulla on ollut ilo olla mukana Erä- ja luontokulttuurimuseon suunnittelun tueksi perustetussa monialaisessa asiantuntijatyöryhmässä, jonka nimesimme Nuotiopiiriksi. Ryhmän työskentelyssä ovat painottuneet määrittelyt eränkäynnin ja luonnon virkistyskäytön eri muodoista. Minkälaiset luonnossa olemisen tavat kuuluvat museon alaan?
Eränkäynnin alle lukeutuvat metsästys ja kalastus sekä niihin liittyvät tiedot ja taidot, välineet, tavat, kulttuuriperintö ja niin edelleen. Erämuseo vaikuttaa suhteellisen selvärajaiselta – vai vaikuttaako? Tarkemmin pohdittuna eränkävijät ja eränkäynnin tavat ovat monimuotoistuneet niin että raja luonnon virkistyskäyttöön on veteen piirretty viiva.
Jos erällä ennen painottui saalis ja sen merkitys ravintona, miten siihen suhteutuu esimerkiksi pyydystä ja päästä -kalastus, jossa saalis ei ole tavoitteena? Nuotiopiirin keskusteluissa ajaudumme toistuvasti pohtimaan eränkäynnin ja monilajisten suhteiden etiikkaa – sitä, millä tavoin ihmisellä on esimerkiksi oikeus “virkistäytyä” muiden elävien ja tuntevien olentojen kustannuksella.
Erä- ja luontokulttuurimuseon nimessä vielä enemmän päänvaivaa aiheuttaa sen jälkimmäinen osa. Mitä ihmettä on luontokulttuuri? Tutkimuskirjallisuudessa luontokulttuurilla korostetaan ihmisen ja luonnon yhteenkietoutuneisuutta ja keskinäisriippuvuuksia sekä pyritään luomaan ymmärrystä kestävistä luontokulttuureista. Syvälle juurtuneita erotteluja kuten luonto-kulttuuri ja ihminen-eläin pidetään osin syynä nykyisiin ympäristökriiseihin.
Luontokulttuuriperintöä ovat siten erilaiset luonnon kanssa tekemisissä olemisen tavat, kuten vaikkapa metsästyskulttuuri tai alkuperäiskansojen tieto ja luontosuhteet. Päänvaivaa Nuotiopiirissä on aiheuttanut, voidaanko esimerkiksi kaupunkiviljelyä pitää osana luontokulttuuria. Perinteisten jaottelujen mukaan kaupunki ei ole luontoa vaan ihmisen rakentamaa – ja kuitenkin puhutaan kaupunkiluonnosta.
Yhteiskuntatieteellisenä ympäristötutkijana näkemykseni on, että kaupunkiviljely on ilman muuta luontokulttuuria. Ihmisen muovaamaa, viljeltyä luontoa on kutsuttu “toiseksi luonnoksi”. Samalla jokainen palstaviljelijä kokee luonnon läsnäolon konkreettisesti esimerkiksi hallan viedessä taimet tai jänisten popsiessa pavut parempiin suihin.
Eräkulttuuria kaupunkiviljely ei kuitenkaan ole.
Erän erityisyys
Olemme Nuotiopiiri-työryhmässä keskustelleet useasti myös erä-käsitteestä. Erä, eräily ja erälläkäynti ovat varsin suomalaisia ilmiöitä. Sanaa ei ole mahdollista kääntää suoraan vaikkapa englanniksi; “wilderness” ei tavoita samoja merkityksiä. Erällä ollaan enemmän tai vähemmän ihmisvaikutuksen ulkopuolella, mikä rajaa kaupunkiviljelyn ulos.
Erän hankala määriteltävyys säilyttää sen avoimena, moninaisena – sellainen haluaa olla myös Erä- ja luontokulttuurimuseo. Nuotiopiirin keskusteluissa olemme toivoneet, että museo nostaisi rohkeasti esiin myös hankalia ja ristiriitaisia aiheita, kuten moninerkityksinen “erityinen suomalainen luontosuhde”. Ympäristökriisien ajassa erä- ja luontokulttuuria ei voida tarkastella vain nostalgisoivien, romanttisten linssien läpi.
Nuotiopiirin keskusteluissa olen ihastunut vanhaan eräkulttuurin sanastoon, esimerkkinä vaikkapa “pyytäminen”. Erälle ei ole lähdetty saalista ottamaan, vaan pyytämään. Pyytämisen ajatuksen soisin juurtuvan uudelleen monenlaisiin erä- ja luontokulttuurin muotoihin. Sen sijaan että tavoittelemme ihmiskeskeisesti virkistäytymistämme, voisimme nähdä sen suhteena – virkistyksen pyytämisenä luonnolta. Mitä vastuita ja velvollisuuksia suhde asettaa pyytäjälle?
Toinen ihastelemani termi on “tyhjänkulkeminen”. Ei erälle aina ennenkään lähdetty saalis mielessä, vaan kulkemaan, olemaan yksin omien ajatusten kanssa. Tyhjänkulkemisesta voisi nykyihminen ottaa opiksi, sen sijaan että lähtee ulos luontoon suorittamaan vaikkapa kuntoilua. Osaisimmeko olla vain, tyhjänkulkea?
Tyhjänkulkija ei kaipaa kännykkää käteensä.
****
Kirjoituksessa mainittu tutkimusartikkeli on vapaasti luettavissa: Santaoja, M., & Peltola, T. (2023). Lähentävätkö vai etäännyttävätkö digitaaliset välineet luonnosta? Luontoharrastajien kokemuksia harrastuksensa teknologisoitumisesta. Suomen Museo-Finskt Museum, 130, 6–26. https://doi.org/10.51808/suomenmuseo.143056
(Etusivun kuva: Visit Finland, Jussi Hellsten)