Hiitolanjoen kuohut elävät Eeva Kilven kuvauksissa
Vielä muutama vuosikymmen sitten voimalaitokset, padot ja kuormitus katkaisivat Hiitolanjoen luonnollisen elämänkulun. Pitkäjänteisen yhteistyön ansiosta joki virtaa jälleen vapaammin. Patojen purkaminen ja koskien kunnostaminen ovat avanneet tien Laatokan uhanalaiselle järvilohelle ja muille vaelluskaloille yli sadan vuoden tauon jälkeen. 2020-luvulla Hiitolanjoella on toteutettu kolme huomattavaa vesivoimalaitosten lakkauttamista, padon purkua ja koskien ennallistamista: Kangaskoski, Lahnasenkoski ja Ritakoski. Hiitolanjoki onkin muuttunut suomalaisen virtavesien ennallistamisen kansalliseksi esimerkkikohteeksi.
Viime kuukausina luovutetussa Karjalassa sijaitseva Hiitola on noussut näkyviin kirjailija Eeva Kilven (1928–2026) muistamisen yhteydessä. Hiitolaan kytkeytyy oleellisesti myös paikkakuntaan oleellisesti liittyvä Hiitolanjoki. Koska Hiitolan maisemat ja merkitys ovat olleet esillä Kilven elämää, luontosuhdetta ja kirjallista tuotantoa käsittelevissä puheenvuoroissa, minua alkoi kiinnostaa, löytyykö Kilven laajasta tuotannosta myös Hiitolanjokea koskevia kuvauksia.
Kilpi syntyi Hiitolan pitäjässä ja oli 11-vuotias, kun talvisota syttyi. Hänen, kuten satojentuhansien muidenkin karjalaisten evakkotaival alkoi. Myöhemmin Kilpi tuli Karjala-aiheiden lisäksi tunnetuksi naisen elämää ja luontoa käsittelevistä teoksistaan. Erityisesti lapsuuden kuvauksissa Hiitolaa koskevat muistelmat kuvaavat menetettyä kotiseutua. Muistoissa ne luovat sillan historian ja nykyhetken välille ja muodostavat Hiitolasta symbolisesti merkittävän paikan menneisyyden vaalimiselle.
Oma suhteeni Eeva Kilpeen on syntynyt jälkikäteen, ehkä juuri siksi erityisen tietoisena. Olin tuntenut Kilven kirjailijana ja hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen aloin todella lukea hänen tekstejään. Nyt huomaan palaavani niihin ennen kaikkea siksi, että niissä henkilökohtainen kokemus, muisti, luonto ja aika kietoutuvat tavalla, joka puhuttelee monin tavoin museotyössä.
Vapaana virtaava
Hiitolanjoki on Venäjän ja Suomen alueella virtaava 62 kilometriä pitkä joki, joka virtaa Rautjärven kunnan Simpeleellä ja Venäjän puolella se laskee Laatokkaan Lahdenpohjan piirin Hiitolassa.
Sahakosken sähkölaitos Hiitolassa 1930-luvulla. Kuva: Vilho Setälä. Museovirasto, Karjalan Liiton kuvakokoelma.
Hiitolanjokea on hyödynnetty vuosisatojen ajan kulkuväylänä, kalastusjokena, myllyjen ja sahojen voimanlähteenä sekä puunuitossa. Teollistumisen myötä 1900-luvun alussa joen koskia alettiin valjastaa vesivoiman tuotantoon, mikä mahdollisti Simpeleen metsäteollisuuden kasvun. Suomen Erämuseosäätiö tuotti yhdessä Kotkassa sijaitsevan akvaariotalo Maretariumin, Rautjärven kunnan ja Hiitolanjokiyhdistyksen kanssa vuonna 2025 Vapaana virtaava Hiitolanjoki -näyttelyn, joka kertoo joen muutoksesta ja siitä, miten nopeasti elämä palaa, kun joelle annetaan mahdollisuus.
Näyttelyn tarkoituksena on esitellä valokuvien kautta Hiitolanjoen koskien vapauttamisen ja ennallistamisen tarinaa, sekä tuoda esiin vesistöjen ennallistamisen vaikutuksia niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisesti. Näyttely on kiertänyt mm. Kotkassa, Imatralla ja Rautjärvellä, ja siinä on esillä kuuden valokuvaajan lähes 30 upeaa teosta, jotka kuvaavat muutosta, tapahtumia ja nykytilaa ennallistetussa virtavesiympäristössä.
Hiitolanjoki on samalla konkreettinen esimerkki myös niistä teemoista, joita Suomen Erämuseosäätiö haluaa tulevassa Erä- ja luontokulttuurimuseossa tuoda esiin: ihmisen ja luonnon suhteesta, luonnon monimuotoisuudesta, kulttuuriperinnöstä sekä vesistöjen ennallistamisesta.
Lapsuuden huveja ja kosken voimaa
Kirjallisuus peilaa ja tallentaa todellista ympäristöä useilla eri tavoilla. Museoalalla painotetaan nykyisin yhä enemmän moniäänisyyttä, kokemuksellisuutta ja aineettoman kulttuuriperinnön tallentamista. Kokonaiskäsitystä siitä, millainen jokin mennyt asia tai ajanjakso oli ja mikä on tuon asian merkitys nykyisyydessä, kutsutaan historiakuvaksi. Esimerkiksi Kilven tekstit ja kuvaukset kotimaisemista Hiitolassa tukevat näyttelyn teemoja tuomalla historian ja ekologisen heräämisen osaksi virtaveden vapautumisen tarinaa. Kilven tuotanto sitoo ympäristöteot kuitenkin syvempään kulttuuriseen ja inhimilliseen merkitykseen.
Kilpi kuvailee kotipitäjäänsä Hiitolan Raivattalan kylää sekä Hiitolanjoen maisemia erityisesti lapsuutta koskevassa muistelmateoksessaan Rajattomuuden aika (2001), mistä tässä kirjoituksessa käytettävät sitaatit ovat kyseisestä teoksesta, ellei toisin mainita. Hän kävi oppikoulunsa Imatrankoskella lyseorakennuksessa sekä vanhassa, nyt jo puretussa 1930-luvulla rakennetussa kivikoulussa, Imatran yhteiskoulussa. Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja aloitti samana vuonna opinnot Helsingin yliopistossa. Muistelmat on tehty vuosikymmeniä myöhemmin, mutta niiden pohjana on käytetty valokuvia, jotka vievät muistelijan menetettyihin maisemiin.
Muistelmat ovat aina museotoimijalle arvokas aineettoman kulttuuriperinnön lähde, joka herättää historian eloon. Ne antavat esineille, valokuville tai paikannimille merkityksen ja kertovat, miten ihmiset ovat eläneet ja ajatelleet. Kuvauksia vuolaasta Hiitolanjoesta varmasti löytyy muistakin teoksista, mutta keskityn tässä yhden teoksen kuvauksiin, sillä en tee vertailua ja lukijan on helpompi seurata analyysiä, kun huomio kohdistuu yhteen teokseen eikä näkökulma vaihtele jatkuvasti.
Lapsia Sahakosken rautatiesillan kupeessa noin vuonna 1920. Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma. Tämä teos on lisensoitu CC BY SA 4.0 -lisenssillä.
Ennen Talvisotaa Kilpi asui yhden kesän ja syksyn perheineen vuokralla Hiitolanjoen rannalla Sahankoskella valkoisessa rakennuksessa, joka kuului Hännilän läheiseen kartanoon.
”Kokkolanjoki – niin kuin tätä jokea silloin Hiitolassa nimitettiin – virtasi Sahankosken kohdalla jyrkkäreunaisessa uomassa ja se oli täynnä voimakkaita pyörteitä. Minä joka laiturilta putoamiseni jälkeen pelkäsin vettä, tuskin uskalsin katsoa sitä. Kaiken lisäksi meille lapsille muistutettiin tuon tuostakin, että äidin serkku Unto oli nuorena poikana hukkunut Kokkolanjokeen juuri näillä paikkeilla; pyörre oli tarttunut häneen ja imaissut hänet mukaansa eikä hän ollut mahtanut sille mitään vaikka oli ollut hyvä uimari. Sitä paitsi jokien ja järvien syvyyksissä vaani itse Vesivellamo uhkarohkeita lapsia jotka uskaltautuivat liian lähelle rantaa. Ja sitten oli tietenkin virtaavan veden, pyörteiden ja kuohujen salaperäinen vastustamaton vetovoima joka saattoi temmata mukaansa jokaisen liian kauan putousta tuijottamaan jääneen…”
Kilven muisteleman Hiitolanjoen valjastaminen oli tuolloin tuore asia. Ensimmäinen sähköä tuottava voimala valmistui vuonna 1911 Lahnasenkoskelle, josta rakennettiin johto Simpeleen tehtaalle. Voimalaitokset Ritakoskelle 1921, Syrjäkoskelle 1924 ja Kangaskoskelle 1925. Ennen Kangaskosken voimalaitoksen rakentamista oli paikalla toimineet paperitehdas ja puuhiomo lopetettu. Simpeleen tehtaan voimalaitosten lisäksi Hiitolanjoen vesistössä toimi myös muutamia pienempiä ja lyhytikäisempiä voimalaitoksia, joista merkittävin oli Sahakoskella joen alajuoksulla. Juuri Sahakoskelle sijoittuvat myös Kilven kuvaukset.
”Sahankosken kohdalla Kokkolanjoessa oli pato ja pieni voimalaitos joka tuotti sähköä. Padon yli pääsi kulkemaan huojuvaa ja tärisevää siltaa pitkin, ja sen alta padon raoista syöksyi vesi kovalla voimalla, kuohuen ja raivoisasti jylisten pitkänä putouksena kohti Laatokkaa. En tiedä miksi minun ensinkään oli kuljettava padon yli – ehkä aikuisten tahdosta, heidän mukanaan, heidän huvikseen – mutta muistan kuinka vielä vuosikymmeniä myöhemmin näin unia joissa ylitin liukasta ja hutisevaa patoa veden syöksähdellessä ylitseni ja alitseni kuitenkaan saamatta minua mukaansa.”
Kuvauksiin kuuluvat elimellisesti kesäpäivien huvit virrassa, josta otettiin kaikki irti lämpiminä kesäpäivinä. Kilpi kuvaa:
”Herrasväen suurimpana huvituksena – ja herrasväkeen oli nyt päätetty kuulua – oli ottaa sinä kesänä vesihierontaa patoon kiinnitettyjen paksujen köysien varassa.”
Luonto ottaa ohjakset
Kilpi on myöhemmin kertonut haastattelussa, että lapsuuden luontomuistot ovat vaikuttaneet metsärakkauteen myöhemmässä tuotannossa. Hän oppi katselemaan puita ja tunnustelemaan puita. Myös kasvit ja kukat ovat hänelle myös erittäin tärkeitä. Hyvän paikan tarkastella niitä antoi talon pihapiirin sijainti Hiitolanjoen partaalla. Kilpi kuvaa:
”Kosken partaalla sijaitsevat talot muodostivat melkein suljetun neliömäisen pihapiirin. Iso valkoinen talo jossa me asuimme, ulottui lähimmäksi koskea.”
Kilven tekstien ydinteemoja ovat luonnon voima ja ihmisen luontosuhde. Tämä resonoi suoraan myös Vapaana virtaava Hiitolanjoki -näyttelyn tematiikan kanssa, joka juhlistaa joen palauttamista takaisin luonnolliseen tilaansa. Kilven runoissa peräänkuulutettu "villi vapaus" peilaa suoraan patojen purkamista ja veden vapauttamista valokuvissa. Virtaava vesi rinnastuu tekstien vapauden ja elämänvoiman teemoihin. Kotirannan kuvauksissa luonto on ottanut vallan.
”Talon takana oli hylätty tenniskenttä jonka pinnan kasvit olivat puhkoneet rikki. Hennot kelta- ja valkokukkaiset rikkaruohotkin olivat pystyneet nostamaan kentän kovan päällystyksen säröille ja kukoistivat nyt voitonriemuisina rakosissa. Routa sen on särkenyt ja hoidon puute, minulle oli selitetty, mutta minä halusin uskoa että kasvit itse tekivät työtään maan uumenissa kunnes saivat kaivettua käytävän ulos vankilastaan. Tietenkin siinä auttoivat myös muut luonnonvoimat, rankkasateet, pakkanen ja jää, ukonilmat, kuivuus ja aurinko, ja ehkä kosken kohinakin joka tuntui tärisyttävän maata niin kuin hevosten teutarointi pihaa.”
Kilpi jatkaa:
”Aina kun jokin kertomus alkaa kuvauksella nurmettuneesta polusta joka johtaa villiintyneeseen puutarhaan, minä kiinnostun siitä poikkeuksellisesti. Polun päässä on tietenkin hieman ränsistynyt valkoinen rakennus tai metsämaja tai joskus pelkkä metsäaukeama ja niitty ja niityn alla puro tai niin kuin pahoissa unissa jyrkänne ja putous joka on ylitettävä huojuvaa siltaa pitkin… Onneksi kertomuksia villiintyneistä salaisista puutarhoista on paljon.”
Paluu Hiitolaan
Hiitolanjoen uittoreitti katkesi sotien tuomiin rajamuutoksiin. Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja vedettiin Kangaskosken alapuolelle noin kilometrin päähän voimalaitoksesta. Rajan toiselle puolelle jääneet Syrjäkosken ja Sahakosken voimalaitokset vaurioituivat pahasti sodassa, minkä jälkeen vesivoimatuotanto loppui Neuvostoliiton puoleiselta jokiosuudelta.
Mies onkii Hiitolanjoella 1930-luvulla. Kuva: Matti Poutvaara. Museovirasto, Karjalan Liiton kuvakokoelma.
Kesällä 1990 Neuvostoliiton avauduttua Kilpi kävi sisarensa kanssa vierailemassa Sahankoskella. Kilpi kuvaa:
”Halusimme nähdä tuon kosken josta me Hiitolassa syntyneet olemme nähneet dramaattisia unia pienen ikämme – ties kuinka vapauttavia ne ovat olleetkaan kaikkina niinä vuosikymmeninä jolloin emme voineet purkaa avoimesti katkeruuttamme ja kaipaustamme.”
Lapsuudenkuvausten valkoisesta talosta tai sen pihapiiristä ei ollut jäljellä enää oikeastaan mitään. Sen sijaan muistot löytyivät Hiitolanjoen törmältä. Kilpi kuvaa:
”Me menimme kosken partaalle syömään eväitämme, tasanteelle johon tie päättyy. Rantatöyräs oli mataloitunut ja kaventunut, se oli painuksissa niin kuin kaikki ympärillämme, vain koski, virtaava vesi, muuttuvin kaikista näytti olevan entisellään.”
”Oli sinivuokkojen aika. Rinne joka kohosi putouksen alapuolella melkein pystysuoraan kohdassa missä valkoinen talo oli aikanaan sijainnut ja minne minua oli kielletty menemästä, oli täynnä ylikukkineita sinivuokkoja ja matalaa kiurunkannusta. Ensin näimme vain kukat ja riemastuimme niistä, sitten tajusimme puut, valtavat vanhat puut jotka kasvoivat jyrkässä rinteessä suorina ja mahtavina, meitä monta kertaa vanhempina, meitä ennen olleina, meidän jälkeemme jäävinä. Ne olisivat millä hetkellä tahansa saattaneet kaatua koskeen, mutta ne eivät kaatuneet. Ne kasvoivat. Ja kukat kukkivat mattona niiden juurella äkkijyrkässä rinteessä ja alla kohisi koski. Viimeinkin minä siis näin tämän kielletyn rinteen tältä suunnalta, kosken puolelta, ja pelotta.”
Katkelmassa Kilpi pukee sanoiksi joen ja sen ympäristön aineettoman merkityksen. Ne ikään kuin muuttavat todellisen paikan ja biologisen ekosysteemin kulttuuriseksi muistipaikaksi. Muisteleminen pitää aina sisällään myös myöhemmin tapahtuvan merkityksenannon. Kilven kuvaukset tuovat luonnon rinnalle menetetyn kotiseudun historian, jolloin se kertoo luonnon muuttumisen lisäksi alueen identiteetin muutoksesta. Vierailijat eivät olisi myöskään hevin jättäneet rakasta kotiseutuaan enää taakseen.
”Sillä hetkellä olisimme olleet valmiit salakuljettamaan kasseissamme koko Hiitolan rajan tälle puolelle. Emme säälineet edes luontoa, me luonnonsuojelijat. Koko olemisemme juuret olivat sinä silmänräpäyksenä multaisten sormiemme ulottuvilla ja me tarrasimme niihin kiinni vaistomaisesti, kiihkoissamme, epätoivoisesti – mikä ei merkitse että olisimme toivottomia kotiseutumme takaisinsaamisen suhteen, päinvastoin.”
Ja palan Hiitolaa hän mukaan saikin. Kilpi kuvaa:
”Ketunleipä on lähtenyt kasvamaan niistä multakokkareista ja yksi pieni sinivuokko. Ne kukkivat seuraavana keväänä arkoina, värjyvinä, lyhyet hennot varret kuitenkin rohkeasti pystyssä. Sitä seuraavana kesänä ilmaisi myös kiurunkannus olevansa elossa ja sen jälkeen se on kukkinut aina toukokuussa. Tämä riittää näin aluksi.”
Hiitolanjoen merkityksestä
Kilven historiakuvasta löytyy paljon syvästä kaipauksesta vanhoihin metsiin ja puhtaaseen luontoon. Hiitolanjoen vapaana kuohuvat kosket ovat nykypäivässä elävä todiste siitä, että ihmisen luontosuhde voi korjaantua ja ympäristötuhot ovat joissakin tapauksissa peruttavissa. Kilven kuvaukset tuovat Hiitolanjoen ennallistamisprosessille ja myös Hiitolanjoki-näyttelylle museaalista lisäarvoa, jota luonnontieteelliset faktat tai valokuvat eivät yksin pysty tavoittamaan.
Kilpi muisteli Hiitolaa talvisodan 70-vuotispäivänä 2009:
”…unen rajoilla yhtäkkiä muistan paimenessa käyntimme ja näen sieluni silmillä jokivarsipellot lehmineen ja hiekkaisen tien, jonka mutkassa oli mesimarjojen reunustama lähde ja tuohilippi. Kaikki totta kerran, kaikki koettua, ei pelkkää unelmaa. Vaan kuin omaisuutta: muisti ja haaveet – omaisuutta ajassa!”
Sota hallitsee ja varjostaa Kilven muistelmateosten tapahtumia, mutta muisteluihin mahtuu myös aurinkoisia jaksoja, useimmat niistä juuri lapsuuden maisemista. Samoin suomalaisessa luonnossa valopilkkuja on löydettävä sieltä, mistä niitä tulee, ja yhtenä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää juuri Hiitolanjoen ennallistamista. Tänä päivänä Suomen puoleinen Hiitolanjoki on entistä suositumpi retkeily- ja nähtävyyskohde.
Vapaana virtaava Hiitolanjoki. Näyttelyn on suunnitellut ja käsikirjoittanut Mikko Europaeus. Graafisesta suunnittelusta vastasi Piia Holappa. Näyttelyn toteuttajat ovat Akvaariotalo Maretarium, Suomen Erämuseosäätiö, Rautjärven kunta ja Hiitolanjokiyhdistys. Kuva: Mikko Nikkinen
Kilven elämäntyö kytkeytyy jo alueellisesti vahvasti joen ympäristöön. Niihin on mahdollista päästä myös tänä kesänä, ainakin kuvitteellisesti. Esimerkiksi Rautjärvellä sijaitsevassa B&B Hiitolanjoessa on järjestetty Eeva Kilven matkassa -teemaillallisia. Myös näyttelyyn pääsee jälleen vuonna 2027 Ruokolahden kirjastossa. Sillä välin on mielenkiintoista seurata Heinäveden Palokin ennallistamisprosessia. Nämä tapahtumat osoittavat, miten luontevasti vapaana virtaavan kosken kohina ja niiden kulttuuriperintöön liittyvät tekstit luovat yhdessä kokonaisvaltaisen elämyksen.
Uula Neitola
kirjoittaja työskentelee Suomen Erämuseosäätiön toimitusjohtajana ja kulkee mielellään myös kirjallisuuden luontopoluilla
Lähteet:
Kilpi, Eeva: ”Minun Hiitolani”. Hiitolan Pitäjäsivut, 30.11.2009. https://www.hiitola.fi/?sivu=457 (Luettu 10.8.2026)
Kilpi, Eeva: Rajattomuuden aika: Kertomus lapsuudesta. Helsinki: WSOY, 2001. E-kirja 2017, Bookbeat.
Kirjallisuus/artikkelit/podcastit:
”Eeva Kilven luonto”. Kulttuuriykkönen, 25.6.2024. Yle Areena.
Elävä Museo: ”Muistelu”. Lappeenrannan museoiden blogi. 1.2.2013. https://elavamuseo.blogspot.com/2013/02/muistelu.html (Luettu 10.8.2026)
”He kirjoittivat lapsuutensa takaisin”, Helsingin Sanomat 6.12.2001. Kulttuuri. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004016279.html (Luettu 10.8.2026)
Hiitolanjoki-yhdistys ry 2022: ”Historia – Hiitolanjoen vuosituhantinen historia”. https://hiitolanjoki.fi/historia/ (Luettu 10.8.2026)
”Imatralle evakkona muuttanut kirjailija Eeva Kilpi on aina ollut rohkea Venäjän arvostelija”. Uutisvuoksi 21.5.2022. Näillä kulmilla. https://www.uutisvuoksi.fi/paikalliset/4620549 (Luettu 10.8.2026)
Miettunen, Katja-Maria. ”Muistelu historiakuvien rakentajana”. Tieteessä Tapahtuu, 28(2), 2010 https://journal.fi/tt/article/view/2679 (Luettu 10.8.2026)
”Rakastettu runoilija Eeva Kilpi pohtii vanhenemista ja kaipaa luontoon: ’Mie näen unta metsästä.’" Yle, Luonto 22.4.2019. https://yle.fi/a/20-286480 (Luettu 10.8.2026)
Rannikko, Pertti: Koskien valjastamisesta patojen purkuun – Hiitolanjoen hydrososiaalinen rytminvaihdos. Terra 134(3) 2022, 169–182. DOI: 10.30677/terra.115605. (Luettu 10.8.2026)
”’Taas on sota’, Eeva Kilpi sanoo – Karjalassa syntynyt kirjailija näkee pakolaisten hädässä omat vanhat kauhunsa”, Helsingin Sanomat 15.10.2017. Kulttuuri. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005409166.html (Luettu 10.8.2026)
”Yhdysvaltalainen vaatejätti rahoittaa Palokin padon purkua 1,7 miljoonalla”, Helsingin Sanomat 10.8.2026. Virtavedet. https://www.hs.fi/alueet/art-2000012140002.html (luettu 10.8.2026)