Museo, jota ei vielä ole – Raportteja & Imatran kaupungintalon koeponnistus Erämuseona

Imatran taidemuseossa parhaillaan käynnissä oleva näyttelyni Raportteja – Ruumis ja rauta (5.12.2025–30.1.2026) sai alkunsa keskusteluista Erämuseosäätiön kanssa. Näyttelyn ytimessä on ajatus, joka on kulkenut mukanani koko prosessin ajan: halusin tehdä näyttelyn museoon, jota ei vielä ole.

Valtakunnallinen erä- ja luontokulttuurimuseo toivotaan sijoittuvan taidemuseon viereen tyhjentyneeseen kaupungintaloon. Tätä tulevaisuutta ajatellen tein teoksen kaupungintaloon ja striimasin sen näyttelyyni Imatran taidemuseoon. Teos tekee näkyväksi tilanteen, jossa rakennus on yhtä aikaa lähes käyttämätön ja täynnä mahdollisia merkityksiä. Striimauksen kautta kaupungintalo alkaa jo toimia eräänlaisena kuvitteellisena Erämuseona – tilana, jossa museon idea voidaan ottaa käyttöön ennen kuin museo on olemassa.

Kirjoitan tässä kolmesta teemasta, jotka ovat samalla näyttelyn ja Erämuseo-ajattelun kannalta keskeisiä: 1) tila ja tuleva museo, 2) eräestetiikan kulttuuriset kerrokset – erityisesti camouflage-estetiikka, 3) luontosuhde ja teknologia – 3D-printti peilinä.

1. Tila ja tuleva museo: kaupungintalo museona ennen museota

Museo mielletään helposti jähmeäksi instituutioksi: kokoelmiksi, seinäteksteiksi, avajaisiksi, näyttelyohjelmaksi. Minua on kuinenkin kiinnostanut museon toinen puoli: museo kokemuksena, museo tunnelmana, museo lupauksena. Millainen on tila, joka odottaa merkitystään – kuten tyhjä ja hiljainen museo ennen ensimmäistä kokoelmaa?

Tyhjillään oleva kaupungintalo on konkreettinen ja samalla outo paikka. Se on rakennettu julkista elämää varten, mutta nyt se seisoo lähes käyttämättömänä. Juuri tällaisissa paikoissa tulevaisuuden instituutiot alkavat usein muotoutua: ei virallisissa päätöksissä, vaan siinä, miten ihmiset alkavat kuvitella tilan uudelleen ja kokeilla sen käyttöä. Tässä mielessä striimattu teos ei ole vain muistutus tulevasta museosta, vaan eräänlainen koeajo. Se testaa, miltä tuntuisi, jos erä- ja luontokulttuurin kysymykset astuisivat tuohon taloon ennen kuin museo on valmis nimeämään ne.

Striimaus tekee kaupungintalosta läsnä olevan ilman, että sinne tarvitsee astua sisään. Se tuo tyhjän tilan toiseen museoon – ja samalla vihjaa museon mahdollisesta toiminnasta. Näin näyttelytilassa katsoja kohtaa kaksi rinnakkaista todellisuutta: taidemuseon konkreettisen näyttelyarkkitehtuurin ja kaupungintalon toisen, etäisen mutta jatkuvasti päällä olevan näkymän. Rakennus ei ole vain tausta tai symboli. Se on osa näyttelyn dramaturgiaa: rakennus toimii ja on jo omassa roolissaan. Aina ei tarvitse rakentaa taloa, jotta jotain tapahtuisi.

Ajattelen, että tämänkaltaiset eleet ovat tärkeitä myös Erämuseon näkökulmasta. Ne tekevät tulevasta museosta jotakin, jota voi jo kokea ja josta voi keskustella – se tulee ajateltavissa olevaksi ennen kuin on valmiita saleja, varastoja tai pysyviä kokoelmia. Museo ei synny kerralla. Se syntyy askelista, joissa tila alkaa vähitellen kantaa uutta tehtäväänsä.

2. Eräestetiikan kulttuuriset kerrokset: camouflage, kuosi, rituaali ja merkitykset

Raportteja-näyttelyssä camo-kangasestetiikka ei ole pelkkä pinta tai tehoste. Se on minun tapani puhua taiteen suomin keinoin erä- ja metsästyskulttuurin kuvallisista ja materiaalisista käytännöistä – ja siitä, millaisia merkityksiä niihin kerrostuu.

Maastokuoseilla ja metsästyskankailla on oma historiansa, joka ei ole lainkaan neutraali. Kankaat kantavat mukanaan naamioinnin logiikkaa, sotilasperinteitä ja toiminnallista suunnittelua. Niiden esteettinen funktio on perinteisesti toissijainen: tärkeintä on sulautua, suojautua ja kyetä toimimaan. Silti käyttäjilleen kuosit voivat merkitä paljon muutakin. Ne voivat viestiä osaamista, kuuluvuutta, turvallisuutta tai vaikkapa luontosuhdetta – ja ilman muuta myös myönteisiä mielikuvia metsässä liikkumisesta.

Minua kiinnostaa juuri tämä ristiriita: kuosi on suunniteltu omaan tarkoitukseensa, mutta se elää kulttuurisena merkkinä moneen suuntaan yhtä aikaa. Camo-kankailla on oma kielensä. Se kertoo siitä, miten erämaa ja metsästys kytkeytyvät identiteetteihin, perinteisiin, arjen rutiineihin ja rituaaleihin – ja siitä, millaista miehiseksi miellettyä estetiikkaa ja toimintakulttuuria niiden ympärille on vuosikymmenten aikana rakentunut.

Näyttelyssä olen etsinyt camo-kuoseihin motiiveja, jotka ovat mahdollisimman kaukana militantista mielikuvastosta, mutta jotka voisivat silti yhtä lailla toimia metsästysvaatteen kuosina. Tämä toimivuuden vaatimus on minulle tärkeä: en halunnut tehdä camoistani pelkkää ornamenttia tai metsätapettia. Haluan pysyä lähellä sitä käytännön maailmaa, jonka tarpeisiin kuosi on alun perin syntynyt ja jossa se yhä elää. Kun kuosin lähtökohta on piiloutuminen, syntyy väistämättä kysymys: mitä piilotetaan ja miksi? Piiloudummeko vain ympäristöön vai myös omiin rooleihimme? Onko camo-kangas vain tekniikkaa vai myös kulttuurinen tapa olla näkymätön tietyissä tilanteissa – olla osa maisemaa myös sosiaalisesti?

Näyttelyssä toistuva kysymys kuuluu: tekeekö maastokuvio meistä osan luontoa? Olemmeko osa luontoa? Nämä eivät ole retorisia kysymyksiä, vaan hyvinkin käytännöllisiä. Ne koskevat sitä, miten puhumme erämaista ja metsistä, miten asetumme niiden äärelle, ja miten oikeutamme läsnäolomme metsissä ja erämaissa. Camo-kangas voi olla suoja, mutta se voi myös olla tarina – joskus hyvin kapea tarina – siitä, millainen eräihmisen kuuluu olla. Minua kiehtoo ajatus metsästysporukasta nämä minun heitä varten suunnittelemani kuosit yllään.

Erämuseon näkökulmasta camouflage-kankaiden estetiikka on kiinnostava juuri siksi, että ne ovat yhtä aikaa aineellisia esineitä, käytännöllisiä välineitä ja kulttuurisia merkkejä. Ne kytkevät luontosuhteen teknologiaan (materiaalit, tuotanto, suunnittelu), talouteen (varusteet, kaupallisuus), historiaan (naamioinnin perinne), sotateknologiaan ja nykyhetkeen (mitä kuosilla tänään viestitään). Ne ovat erä- ja luontokulttuurin solmukohtia.

3. Luontosuhde vs. teknologia: 3D-printti peilinä, ei ainoastaan tekniikkana

Useissa teoksissani käytän 3D-tekniikkaa, joka tuottaa yleensä tarkkaa ja virheetöntä konejälkeä. Mutta kone ajautuu vaikeuksiin orgaanisten aiheiden kanssa. Tämä on minulle olennainen kohta: juuri siinä, missä kone horjahtaa, paljastuu jotakin sekä teknologiasta että luonnosta – ja myös meistä, jotka yritämme hallita molempia.

Olen laittanut 3D-printterin tarkoituksella äärirajoilleen. Olen pakottanut sen tilanteisiin, joissa se ei enää nätisti onnistu työssään. Tuloksena syntyvät virheet ovat usein tervetulleita. Ne tekevät esineistä ja hahmoista omanlaisiaan roolihenkilöitä näyttelyni draamassa: ne eivät ole enää puhtaita esineitä, vaan dokumentteja kohtaamisesta, jossa kone yrittää tulkita orgaanista materiaalia ja epäonnistuu tavalla, joka alkaa kertoa kiehtovalla tavalla jotain odottamatonta ja yllättävää.

Tässä mielessä 3D-printti toimii peilinä. Se ei ole pelkkä tekninen toteutustapa, vaan se avaa kysymyksen siitä, miten olemme tottuneet käsittämään luontoa: mallina, esineinä, resurssina, mitattavina ja kopioitavina muotoina. Kun kone ei kykene tuottamaan orgaanista jälkeä “oikein”, se muistuttaa siitä, että luonto ei ole sittenkään pelkkää hallittavissa olevaa muotoa. Se on ajallisuutta, rajallisuutta, epäsymmetriaa, sattumaa, haurautta ja jatkuvaa muuttumista.

Samalla rauta ja koneet voivat – ainakin hetkeksi – häivyttää ihmisen rajallisuuden tunnetta. Ruumis ja rauta kohtaavat silloin kun teknologia tarjoaa tunteen hallinnasta: me pystymme, me osaamme, me tuotamme ja voitamme. Mutta luonto ja erämaa muistuttavat ajattomuudesta: siitä, ettemme omista aikaa emmekä kokonaisuutta. Kun nämä kaksi kohtaavat näyttelyssäni, syntyy kitka, jota pyrin pitämään kaikin taiteen keinoin näkyvillä enkä siloitella pois.

Camo-kankaat ja 3D-printit kohtaavat tässä kiinnostavalla tavalla. Camo-kuosit pyrkivät sulautumaan luontoon, mutta ne ovat usein pitkälle jalostettuja teollista tuotantoa, suunnittelua ja logistiikkaa. Se on teknologinen vastaus luontoon. Samoin 3D-printit ovat teknologinen tapa tuottaa “olioita”, mutta orgaanisen kohdalla ne paljastavat rajansa. Näyttelyssä nämä elementit eivät kumoa toisiaan, vaan ne rakentavat kysymyksen: millainen luontosuhde syntyy, kun luonto kohdataan yhä useammin teknologian, varusteiden ja teollisen tuotannon kautta?

Erämuseon näkökulmasta tämä kysymys on mielestäni keskeinen. Erä- ja luontokulttuuri ei ole pelkästään perinnettä tai menneisyyttä, vaan myös nykyhetken materiaalista todellisuutta: varustautumista, suunnittelua, estetiikkaa, teknologiaa ja näiden myötä ajan kuluessa muotoutuvia arvoja. Pidän siksi tärkeänä, että näyttelyni kykenisi avaamaan näkymän siihen, miten nämä kerrokset voivat olla läsnä yhtä aikaa – ilman että ne sulkevat toisiaan pois – samassa kuosissa, ruumiissa, raudassa ja näyttelyn erilaisissa olioissa. Näyttelyn teemojen välinen, toisinaan hitaasti avautuva dialogi tarjoaa tilan tällaisten ambivalenssien tarkastelulle ja niiden työstämiselle.

Loppu: raportit, kuosit ja museon tuleminen

Näyttelyni nimi Raportteja viittaa selontekoon, yritykseen hahmottaa jotakin monimutkaista kokonaisuutta. Mutta raportti on myös kangaskuosin pienin toistuva yksikkö – rytmi, joka pitää kokonaisuuden koossa. Ajattelen, että juuri tällaisesta rytmistä myös tuleva museo syntyy: toistoista, eleistä, kokeiluista ja yhteisesti jaetuista havainnoista.

Kun kaupungintalo striimaantuu taidemuseoon, se ei ole vain tekninen ratkaisu. Se on tapa kertoa, että ajatus Erämuseosta voi alkaa elää jo nyt, keskeneräisenä ja kuvitteellisena – ja silti yhtä aikaa todellisena kokemuksena. Raportteja on kutsu kulkea näiden kysymysten – ruumiin ja raudan, camouflagen ja rituaalien, luontosuhteen ja teknologian – äärelle.

Raportteja – Ruumis ja rauta
Imatran taidemuseo 5.12.2025–30.1.2026

Raportteja on itsenäinen osa Ruumis ja rauta -näyttelytrilogiaani, jossa tarkastelen miehisyyteen liitettyjä konteksteja, rituaaleja, kuolemaa sekä ihmisen suhdetta luontoon ja teknologiaan. Trilogian ensimmäinen osa, Autonäyttely, oli esillä Galleria Sculptorissa Helsingissä vuonna 2020. ”Raportteja – ruumis ja rauta” lähestyy samoja teemoja muunnellen tuttua erä- ja metsästyskuvastoa. Koneen Säätiö tukee trilogian valmistamista.

Taiteilija Petri Kaverma